2.-3.11.2013
Herään lauantai-sunnuntai yönä kipristelevään mahakipuun ja raahaudun vessaan. Tuntuu kuin menkat olisivat alkamassa, kivut vain ovat kovemmat. Mietinkin, että mitä helvettiä? Monta vuotta käytössä olleet minipillerit ovat pitäneet kovat kuukautiskivut tipotiessään, joten miksi nyt yhtäkkiä näin?
Siinä vessanpytyllä istuessani koen yhtäkkiä lamaannuttavan vatsakrampin ja suorastaan heittäydyn housut nilkoissani meidän pienelle vessanlattialle sikiöasentoon sykkimään yllättävästä kivusta. Saan kontattua (kyllä, edelleen housut nilkoissa) eteiseen hakemaan lääkekaapista burana + panadol yhdistelmän, vedän coctailin naamariin ja toivon kipujen katoavan. Menen takaisin vessan mustalle matolle, olo on edelleen aivan kamala. Tero on herännyt makuuhuoneessa, kuullut ähellykseeni ja huikkaa onko kaikki ok, tarvitsenko apua? Tero tulee viereeni henkiseksi tueksi vessan lattialle - kohtaus on kaikenkaikkiaan ohi noin kymmenessä minuutissa.
3.-4.11.2013
Seuraavana päivänä mietimme ja ihmettelimme yöllistä kohtausta, mistä se johtui? Ei ne menkatkaan sitten edes olleet, koska verta ei edelleenkään ole tullut. En jaksa vielä huolestua juurikaan mistään. Kivut loppuivat yölliseen kohtaukseen eikä ole mitään huonoja tuntemuksia ollut koko päivänä. Mietin kuitenkin, että ehkäpä tähän aikaan kehoni työstääkin niitä kuukautisia, mutta minipillereiden takia ei vuotoa tule? Eihän mulla vuotoja ole pillereiden takia ollut moneen, moneen vuoteen kuin vain kerran-pari vuoden sisällä.
Seuraavana yönä kuitenkin se taas alkaa -herään jälleen kerran täysin samanlaiseen olotilaan, nyt vielä astetta kivuliaampaan. En enää vain raahaudu vessaan, suorastaan juoksen sinne. Olo on kuin paskoisin sisuskaluni ulos, nyt myös oksettaa aivan hullunlailla. Järjetön kramppi pakottaa taas syöksymään lattialle, sikiöasento ei tällä kertaa olekaan hyvä. Mikään asento ei ole hyvä. Kierin, ähisen ja puhisen järkyttävissä tuskissani -mikään ei tuo helpotusta. Tero on taas pompannut sängystä ylös ja tuo mulle pyytämättä lääkecoctailin, koirat ovat työntyneet järjettömän pieneen vessaan mun "avuksi". Suorastaan ulvon kivusta, samaan aikaan on kylmä ja kuuma, hikeä puskee otsalle, tärisen. Tero ehdottaa ambulanssin soittoa,mutta sanon ettei vielä. Tällä kertaa mystinen kohtaus oli kestoltaan pidempi ja todella paljon kivuliaampi. Mitä helvettiä mulle tapahtuu?
4.11.2013
Aamulla lähdin tunnollisesti töihin. Kerron vuorossa oleville työkavereille hiukan naureskellen viikonlopun tapahtumia ja mietin ääneen, että mitähän ne voisivat olla. Yksi työkavereista vinkkaa raskaudesta. Eei, ei se voi olla mahdollista. Syön minipillereitä. Kuitenkin työpäivän jälkeen sanon Terolle, että käydään kuule ostamassa raskaustesti kaiken varalta.
Mitä mä sanoin, en voi olla raskaana. Testiin piirtyy vain yksi viiva, huh.
Jäätiin sitten edelleenkin pohtimaan syitä miksi mulle tuli ne yölliset kivut. Umpisuolen puhkeaminen oli poissa pelistä, koska johan se olisi tässä puhjennut. Päätin, että varaan ajan tähystykseen ja selvitän, mitä tää oli. Pelokkaana mietin jo tulevaa yötä, joko taas..
13.11.2013
Tapani mukaan sitten unohdin hoitaa koko asian selvittämisen, kivut loppuivat ja kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaisi jonnekin tähystykseen mennä. Jokin järjenääni sai mut nyt kuitenkin tekemään uuden raskaustestin, ihan apteekin oman. Käytiin taas aamuvuoron jälkeen se ostamassa, enkä malttanut odottaa seuraavaan aamuun vaan menin tekemään sen samantien kun kotiin päästiin.
Siinä se sitten oli, vai oliko? Sehän on vain haalea plussa, eihän se voi olla positiivinen, eihän?! Tulin vessasta ulos, näytin Terolle tikkua ja vieläkin shokissa vakuuttelin ettei se ole positiivinen. Tero oli toista mieltä, plussa mikä plussa. Ei, ei ja ei! Nappasin puhelimella pissaisesta tikusta kuvan ja lähetin ystävälleni (jolla jo on lapsi, tietää siis näistä raskaustesteistä), salaisesti toivoen että hän kirjoittaa myös takaisin, että eihän tuo mikään plussa ole, Anna don't worry. Takaisin tuli kuitenkin salamannopeasti "ihanaa, onnea!!" Tässä vaiheessa mä oli niin nollat taulussa. Häh?
14.11.2013
Toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin pissaisen testitikun jälkeen, jotka kaikki näyttivät enemmän ja vähemmän plussaa, päätettiin varata aika Koskiklinikalle ultraäänikuvaukseen. Mä en uskonut olevani raskaana, en mä voinut olla, tää on vaan jotain suurta väärinymmärrystä ja noi testitikut on jotenkin viallisia. Koskiklinikalla mut otti vastaan joku Virolainen naislääkäri. Eukko kurtisteli kulmiaan, kun sanoin ettei mulla ole hajuakaan mun kuukautiskierrosta, koska yksinkertaisesti pillereiden takia mulla ei semmoista ole vuosikausiin ollut. Toinen kurtunaihe lääkärin naamalle tuli, kun kerroin syöneeni ihan tavalliseen tapaan pillereitä ja nyt epäilen olevan raskaana, koska erittäin monta raskaustestiä oli ollut positiivisia. "Ei tama olla mahdollista, ollakko aivan varma?". No perkele, sinähän se meistä kahdesta se lääkäri olet!
Hyppäsin ketareet leväälleen gynekologin penkkiin, muutenkaan siinä penkillä makaaminen ei ole mitään maailman mukavinta puuhaa niin ei sitä kyllä pätkääkään auttanut se että verkkokalvoni havaitsivat nyt Tommy Tabermanin. KYLLÄ! Tommyn naama ja runonpätkä oli lätkästy kattoon kiinni, niin että pystyin nauttimaan näkemästäni samalla kun makasin gynekologin armoilla. En unohda tätä koskaan, hyh.
Siinä se nyt oli. Lääkäri ei onnitellut, koska tästähän ei edes kuulemma pystynyt sanomaan juuta eikä jaata että onko tämä nyt ihmisen alku vai ei. Tää tieto lämmitti todella sydäntä, maksoinhan tästä 110€ niin olisin perkele halunnut saada täyden vastauksen mieltä myllertävään kysymykseen! Tämä diagnosoitiin sitten epämääräisenä "nestepisteenä", joka toki saattaa olla alkio - selvinee seuraavassa ultrassa.
Lähdettiin huristelemaan yhtä epätietoisina takaisin kotia kohti - mä olin edelleenkin siinä mielentilassa ettei mun sisälläni kasva mikään, ei vaan voi.
25.11.2013
Ensimmäinen neuvolakäynti. Mä olin joutunut aikasemmin kertomaan jo töissä esimiehelle mahdollisesta raskaudesta, koska tää eka neukkukäynti sattui sijoittumaan iltapäivään ja mulla tietenkin oli aamuvuoro, joten oli anottava aikaisemmin pääsyä pois töistä. Oli inhottavaa kertoa esimiehelle, varsinkin ihan näin alussa. Niin, ja jouduin tiedottamaan sen peräti kahdelle esimiehelle. Meidän varsinaiselle, joka teki lähtöä äitiyslomalle ja hänen sijaiselleen jota perehdytettiin sillon. Muistan sen keskustelun. Olin jopa vähän nolona, kun kerroin miksi pitäisi päästä aikaisemmin lähtemään. Molemmat onnittelivat, mutta toinen esimiehistä sanoikin hyvin "ei kyllä aina tiedä uskaltaako onnitella vai ei", Tais näkyä mun naamasta epävarmuus?
Ekalla neuvolakäynnillä vierähtikin muutama tunti. Tarkkoja raskausviikkoja näiden epäsäännöllisten kuukautisten ja minipillereiden takia ei tiedetty, tiedettiin vain että oon ihan hirmusen varhasessa vaiheessa, mutta silti tää täti kysy haluttaisiinko me yrittää kuunnella sydänääniä. Kokeiltiin siinä sitten, mietinkin että olis lottovoitto kun kuulisin ne äänet, sitten tää kaikki olisi mulle totta. Ei me kuitenkaan mitään saatu kuuluviin. Elin edelleenkin omassa sumussani "en oo paksuna".
10.12.2013
Toinen neuvolakäynti, meidän omalla neuvolatädillä. Ai että kävi hyvä tuuri, meidän täti oli ihan paras! Koko raskausajan tulin niin hyvin juttuun tän kanssa, ihan ikävä jäi. Ei toisaalta harmittanut loppuraskaudessa lyllertää ylimääräisiä kontrolliaikoja terkkariin, kun siinä samalla sai viikon sosiaalisen piristyksen - juteltiin toisinaan siis ihan kaikesta muusta kuin itse raskaudesta.
Ensimmäisen ja toisen neuvolakäynnin välissä olin käynyt terveyskeskuksen päivystyksessä ultrattavana, koska mulla oli niin jäätävät mahakivut - vaikka alitajunta edelleen oli sitä mieltä etten ole raskaana, niin silti silloin pelkäsin menettäväni jotain. Ultrassa kuitenkin kaikki huoli osottautui turhaksi, ei näkynyt mitään hälyyttävää. Nyt näkyi jo pikkuinen elämä ultrassa, pikkumiehen sydän sykki siellä. Jälkikäteen harmittaa, kun en saanut (enkä edes pyytänyt) ultrakuvaa siltä käynniltä.
Nyt neuvolassa tiedettiin tämän ultrauksen perusteella raskausviikot, ja tässä vaiheessa ne olivat rv 8+2. Toisella neuvolakäynnillä myös kokeilimme sydänääniä ja sieltä ne löytyi - TUM TUM TUM!
25.12.2013-28.12.2013
"Varmat viikot" eivät vielä olleet täynnä, mutta silti ajattelimme hyödyntää joulun ajan ja paljastaa tuleville isovanhemmille ja muullekin suvulle uutisen joulupöydässä. Uutinen otettiin hyvin vastaan, oma äitini alkoi heti miettiä millä nimellä häntä tulee tulevaisuudessa kutsua. Onko se mummu vai mummi vai..
31.12.2013-1.1.2014
Uudenvuoden yönä julkaisin omassa Facebookissa yllä olevan kuvan, joka jo vihjailee tulevaa, mutta mitään en edelleenkään kenellekään myöntänyt. Kovinkaan moni ei edes kysynyt, ei ilmeisesti kehdannut. Muutamat ovat jälkeenpäin sanoneet että arvasivat kuvasta asian. Tähän mennessä asiasta tiesivät isovanhemmat, meidän sisarukset sekä mun kavereistani tuleva kummitäti Senja sekä ystäväni Anni.
10.1.2014
Tätä päivää odotin kuin kuuta nousevaa -ensimmäinen virallinen ultrakäynti Tampereella Terveystalolla.
Siellä se pikkuinen näkyi vääntelehtivän kuvaruudulla, virnistelin varmaan typerästi koko ultrauksen ajan. Tällä ekalla käynnillä osattiin jo antaa meille poikalupaus. Muistan kuinka pikkuinen ei ensin juurikaan liikkunut ruudulla, helvetin unikeko. Ultraaja sitten vähän helisteli toisen majataloa niin johan alkoi liikkumaan. Ihan kuin joku riivattu, veti kauheeta kuperkeikkaa ja ympyrää lopulta siellä. That's my boy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti